Lasienkeli

Nimimerkki: Kilttihirviö

Minun tapauksessani, kuten varmasti monen muunkin, juominen alkoi salakavalasti. Ongelmani alkoi jo hyvin nuorena, vaikkei juominen ja päihteet olleet vielä tuolloin mukana kuvioissa. Olenkin monta kertaa miettinyt, mikä saa kiltin ja vastuuntuntoisen ihmisen tuhoamaan itseään.

Kärsin masennuksesta ja anorexiasta jo hyvin nuorena. Masennukseen ja psykoosiin sairastuminen 18-vuotiaana oli todennäköisesti viimeinen tikki ja lopun alkua alkoholista ja päihteistä lohtua hakemiselle. Riitauduin vanhempieni kanssa ja yhteenotot olivat kovia: tunsin itseni kaikkeen syylliseksi ja vanhempani eivät edes oikein ymmärtäneet sairauttani ja jatkuvaa väsymystäni.

Lopulta sain oman asunnon. Silloinen poikaystäväni oli päihderiippuvainen, joka myös omalta osaltaan antoi vauhtia omalle päihteiden käytölleni. Lopulta ahdistukseni alkoi uudelleen ja paheni ja hain pullosta apua paniikkihäiriööni sekä jännitys- ja pelkotiloihini. Se oli loputon suo – pullollinen toisen perään valui kurkustani alas, alemmuudentuntoni paheni ja juomiseni kiihtyi entisestään.

Tänä päivänäkin juominen on minulle ongelma. Kolme vuotta on mennyt hyvin huuruisissa tunnelmissa. Olen vain jotenkin onnistunut vakuuttelemaan itselleni, että juomiseni ei ole ongelma ja että pystyn lopettamaan ihan tuosta vaan.

Minulla on 7-vuotias poika. Kun aloin odottamaan häntä kykenin lopettamaan juomiseni. En koskaan juonut kun odotin lastani ja siksi kai uskoin, että pystyisin katkaisemaan syöksykierteeni, mutta alkoholin ote olikin vahvempi kuin luulin.

Jatkuva kamppailuni väsyttää ja uuvuttaa ja vaikeuksien edessä löydän yhä uudestaan kuningas alkoholin, hetken helpotuksen. Vaikeinta minulle on käsitellä vuosien tuomat pettymykset, negatiiviset tunteet ja alistamisen tuomat traumat. Kun yritän kertoa jollekin läheiselleni ongelmistani, he vähättelevät ongelmiani ja samalla myös minua. Tässä osa tarinaani, löytyykö kohtalotovereita? Kirjoitelkaa ja kommentoikaa.