Päihdeäidin kasvatti

Nimimerkki: Laura

Kasvoin kolmen sisareni kanssa perheessä, jossa äiti oli alkoholin suurkuluttaja. Perheemme arki saattoi näyttää ulospäin tuiki tavalliselta perheeltä, muttei se sitä valitettavasti ollut. Ulko-ovemme sisäpuolella vallitsi oma maailma, jota hallitsi päihdeäiti. Koko lapsuutemme oli väkivaltaista, pelossa elämistä, tunteiden tukahduttamista ja selviytymistä jokapäiväisestä elämästä, jota kukaan ulkopuolinen ei huomannut.

Oireilin jo nuoresta asti: poissaolot koulusta, heikko koulumenestys ja päihdekokeilut. Mikään ei kiinnostanut, ei ollut valoa tunnelin päässä. Ei ketään aikuista ihmistä, joka olisi toiminut tienviittana eksyneelle nuorelle. Yläaste meni nippanappa läpi. Aloitin suoraan peruskoulusta ammattikoulun turvallisuusalalla. Lapsuuden unelma-ammattini oli lukea poliisiksi ja siksi hain turva-alalle opiskelemaan. Suunnitelmat oli selvät: ensin valmistuisin turvallisuusalalta, intti ja sen jälkeen poliisikoulu. Jokin tuossa ei kumminkaan mennyt suunnitelmien mukaan, minä sisältä riutunut ihminen poliisiksi?

Äidin lukuisat itsemurhayrityksen ja kännisekoilut täytti mittani lopullisesti opintojeni aikana, joten muutin opiskelija-asuntoloihin siskojeni kanssa. Opintoni etenivät ja rupesin voimaan henkisesti paremmin. Valmistuin lopulta ja se mikä kantoi minut loppuun asti oli mm. äidin suusta tullut lausahdus ennen opintojeni alkua, jota en unohda koskaan ”tartu suoraan mopin varteen, ei susta tule kumminkaan mitään”.

Löysin tieni lopullisesti liikunnan pariin. Vaikka olen aina harrastanutkin liikuntaa, nyt siitä oli tullut minulle henkireikä ja lääke kaikkeen. Ilman liikuntaa en olisi selvinnyt tästä kaikesta paskasta. Aloitin lähihoitajan koulutuksen ja olen keväällä valmistumassa mielenterveys- ja päihdetyöhön. Koen rankan lapsuuteni ja alkunuoruuteni jollakin tavalla vahvistaneen minua ihmisenä ja luulen myös, että kokemukseni tulee kääntymään eduksenii työssäni.

Tänä päivänä en käytä itse päihteitä ollenkaan. En ole edelleenkään hyvissä väleissä äidin kanssa, vaikka hän kuinka yrittääkin paikkailla tapahtuneita. Jotkut asiat on jättänyt pysyvän jäljen mieleeni, eikä niitä niin vaan pyyhkästä pois sieltä. Toivoisin, että kaikki samaa kokevat/kokeneet uskaltaisivat hakea apua tilanteeseensa, vaikka syyllisyyden, häpeän ja pelon tunne on varmasti suuri. Käsittelemättömien murheiden ei pidä antaa kasvattaa muuria ympärilleen. Asiat täytyy rohkeasti kohdata ja niistä voi selviytyä voittajana, jos siihen antaa itsellensä luvan. Koskaan ei saa myöskään syyllistää itseään niistä negatiivisista kokemuksistaan, mitä alkoholisti on aiheuttanu. Usein päihteenkäytön taustalla on jokin syy, jonka seurauksena ruvetaan lääkitsemään omaa pahaa oloaan alkoholilla. Seurauksena tässä on se, että aina joku muukin kärsii alkoholistin rinnalla ja usein se on lähipiiri.