Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Nimimerkki: Kasvukipuja kokenut

Pakenin omia ongelmiani alkoholiin ja huumeisiin. En ymmärtänyt itseäni, en nähnyt mitään positiivista itsessäni, pidin muita parempana. Se johtui osittain lapsuudenkokemuksista (koulu, koti, ystävät, opettajat, hoitajat, naapurit), osittain luonteenpiirteistäni. Olin masentunut ja elämälläni ei ollut suuntaa. En tiennyt mitä osaisin tehdä, enkä edes tahtonut tehdä mitään. Alkoholilla sain olon turtumaan ja muuttumaan, siitä siirryin kovempiin aineisiin, koska eihän alkoholi loputtomiin auta murheisiin. Tuo asia kyllä pätee jokaiseen aineeseen ja lääkkeeseen, sen huomasin.

Piti tapahtua paljon asioita ja kulua vuosia ennen kuin tajusin edes tilanteeni: avopuolisoni hakkasi minua, ei ollut ruokaa, poliisit kävi, kävin teholla, ystäviä kuoli jne. Silti tahdoin jatkaa tuota tietä – en tiennyt kuka olin ja mitä halusin, halusin olla sekaisin tai kuolla. Kuolema oli kuitenkin ollut mielessäni 13-vuotiaasta asti, ensimmäisen kerran ajattelin sitä 10-vuotiaana. En myöskään uskonut että minusta voisi tulla mitään, koskaan. Olin aina ollut ”muiden miellyttäjä” vaikka en hommaa osannutkaan. Pyrin olemaan joku muu kuin minä itse. Nuorempana yritin olla poika, sillä isä oli toivonut yhtä poikaa. En osannut tuntea tai tunnistaa määrättyjä tunteita, saati ymmärtämään asiaa. Olin itsetuhoinen, joka on aika yleistä päihteidenkäyttäjillä.

Sitten minulla tuli pohja vastaan, monelta eri taholta: oli mennyt pari työtä, en saanut suoritettua ammattia, parisuhde oli pelkkää tappelua. Jos en itse kestänyt olla selvänä, niin otin. Vihasin retkahtamista, enkä saanut mitään mielihyvää enää käyttämisestä. Lopullinen päätös tuli kun tajusin että en voi käyttää huumeita enää, mutta en pysty elämään selvänäkään. Olin psyykannut itseni jo huumekielteiseksi, joten jokainen retkahdus oli negatiivinen. En silti osannut olla retkahtamatta, en luottanut itseeni.

Pääsin laitokseen ja päätin itse olla sen jakson loppuun – itseni takia! Ennen olin aina muiden takia lopettamassa. Tukenani olivat perheeni, avopuoliso, laitoksen henkilökunta, sekä omahoitajani omasta kaupungista. Suurin tuki oli kuitenkin laitosjaksolla. Sieltä sain oikeasti voimaa ja uskoa itseeni, että minun on edes ylipäätään mahdollista olla selvinpäin – sitä kun en koskaan aiemmin uskonut. Pärjäsin omalla vaatimustasolla ja läheiset ottivat minut vastaan niin, että kelpasin selvänä hyvine ja huonoine puolineni.

Toivoin että pystyn elämään selvinpäin ilman suurempia ongelmia ja saamaan elämäni kuntoon. Lopetuksen suurimpana tavoitteena ja motivaationa oli toive perheestä ja kodista, sekä työstä ja ammatista. Raittiina olosta yritin löytää keinon olla onnellinen siitä mitä on saanut ja oppia samalla uusia asioita elämässä. Kun käytin huumeita, en noita asioita löytänyt, enkä myöskään nuoruudessa niitä tuntenut. Huomasin myös että sain takaisin ”halun tietää uutta”, joka minulla oli nuorempana. Tahto kehittää itseään ihmisenä, eikä vain tyytyä olemaan mitä on. Minä siis tahdoin oppia elämään selvänä ja kestämään huonoja asioita ilman lääkkeitä tai huumeita. Samoin hyviä asioita selvänä. Lisäksi tahdoin muuttaa käytöstäni niin, että olen ”parhaimmillani”. En koko aikaa, mutta jotta riitely voisi esimerkiksi olla rakentavaa eikä pelkkää huutamista! Tahdoin vain nähdä onko elämässäni edes mahdollista elää onnellisena ja tuntea kuuluvansa joukkoon. Joukkoon kuulumisesta kun oli kokemusta vain ennen kuin koulu alkoi 6-vuotiaana – ja niistä ajoista en paljon muista, joten aika huonoilla muistikuvilla jouduin yrittämään.

Yritin vuosia päästä eroon huumeista. En yrittänyt mitään kertalopetusta vaan vähensin. Oli niin monia kokemuksia joissa yritin vain lopettaa, jotka tietenkin kaatuivat nopeasti. Takerruin vanhaan asiaan. Sitkeys auttoi, samoin tahto taistella. Olen aika periksiantamaton ja yleensä jos jotain haluan todella paljon, saan sen töitä tekemällä. Eniten minua auttoi se, että tapasin muita samassa tilassa olevia tai samankaltaisen tilanteen läpikäyneitä ja näki sen olevan mahdollista, kunhan sitä vain itse haluaa. Pitkästä aikaa aloin välittämään itsestäni, ainakin osittain. Klinikan sairaanhoitajan kanssa puhuminen on ollut varmasti tärkein asia, jonka takia olen päässyt näin pitkälle. Ajattelin, että jos olen joskus tehnyt jotain jonka takia elämäni on oltava kärsimystä, niin kuinka pitkä se rangaistus on? Eikö 10 vuotta riitä jo?. Yritin aina auttaa muita, mutta sitten oli myönnettävä et tarvitsenkin itse apua. Sen jälkeen voi auttaa muita jos tahtoo. Tiesin, että joko lopetan nyt tai seuraava mahdollisuus voi olla vasta useamman vuoden päästä.

Ihmisille ketkä ovat koukussa tahtoisin sanoa, että kuka vain joka on valmis tekemään töitä tai muutoksia, voi onnistua! Tosin en tarkoita tuolla mm. kipupotilaita. En olisi todellakaan uskonut että minä voin onnistua, niin kun ei moni muukaan. Asennemuutos ja halu elää parempaa elämää. Selkeä päämäärä josta ei lipsu ja joka on mahdollista saavuttaa, välitavoitteet ovat tärkeitä. Toivon muutenkin että ihmiset katsoisivat tarkemmin itseään, jotta ymmärtäisivät mistä käytös johtuu. Riippuvaisten ihmisten käsitys itsestään ja omista taidoistaan taitaa olla heikko. Eikä paljoa auta että riippuvuuden edetessä joutuu tekemään asioita, joita ei olisi ikinä uskonut tekevänsä. Riippuvuus on sairaus, jossa ihminen ei tajua olevansa sairas, eivätkä muut ymmärrä että aine on osa persoonaa. Käyttäjä ei ole sama ihminen mitä hän on selvänä, vaikka itse uskookin niin.

Minun mielestä nuoria jotka ovat omista kyvyistään, tunteistaan, mahdollisuuksistaan ja tulevaisuudestaan epävarmoja, tulisi huomioida ja auttaa terapialla tai jollain muulla tavalla. Kertoa päihteiden vaikutuksista rehellisesti! Kakolan tyyppiset projektit olisivat mahtavia. Ihminen on aina ollut kiinnostunut päihtymisestä ja se tuskin tulee muuttumaan. Silti kulttuurimme on liian päihdekeskeinen! Ihmisen tulisi tietää että hän on tärkeä ja rakastettu itsenään, ilman kaikkea sitä ”taakkaa” joka tässä yhteiskunnassa tulee saavuttaa henkisestä jaksamisesta piittaamatta: koti, kunnon työ, perhe, auto jne. Tahdissa ei kaikki tule pysymään.

Minä itse en olisi voinut kuvitella muuta tietä kuin mitä olen kulkenut. Myöhässä elämästäni olen ikäisiini verrattuna, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Opin itsestäni paljon, kokoajan uutta. Olen löytänyt paikkani vihdoin ja se riittää minulle. Minun ei tarvitse enää paeta elämää, vaan voin elää sitä itse!