Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

Poikani tarina

Nimimerkki: HEO

Poikani on kokenut kolhuja jo syntymästään saakka. Hapenpuute aiheutti vaurioita aivoihin. Taantuma kehityksessä.

Traumaattinen perhe-elämä ja avioero eivät helpottaneet pojan elämää muuta kuin hetkeksi, kun pääsi pakoon. Elettiin hetki kahdestaan, kun hän aloitti koulun. Hain kaiken mahdollisen tuen kehitysongelmiin, neurologinen kuntoutus mutta aina tuli vastoinkäymisiä.

Yläaste ja kuntoutukseen ei saatu jatkoa, koska poika nimettiin Kelan tukipuolella ”ongelmanuoreksi”. Luokka, mihin päätyi erityistuen tarpeellisena, oli ongelmaluokka. Lääkärin lausunto ei riittänyt.

Virhearvio myös erityisnuorten opintopaikkaan menossa: asuinalue oli täynnä nistejä ja alkoholisteja. Asiaa ei auttanut, että pojan isä on kannabismyönteinen ja bilehuumeetkin ja runsas alkoholi on normi. Poika sai kokeilla jo 14-vuotiaana isänsä kanssa ja ovat jatkuneet.

Mielenterveys, alkoholi ja päihdeongelmat. Aggressiot ja elämänhallinnan loppuminen.

Nyt hän on 22 ja minä olen enää jäljellä sinnittelemässä hänen kanssaan. En saa enää häntä ottamaan apua vastaan tai hakeutumaan hoitoon. Hänellä ei mielestään ole ongelmaa.

Olen estänyt vuosia kaikenlaisen putoamisen. Nyt alan vain hyväksyä sen, että hän on se syrjäytyvä ihminen, jonka pitää antaa tehdä oma matkansa. Lähinnä opettelen nyt tekemään omat rajani, mikä on äärettömän vaikeaa.

Tekisi mieli uhkailla häntä omalla itsemurhallani, mutta hän on jo itse niin traumatisoitunut, että pelkään sen olevan hänellä itsellään edessä. Ehkä se sitten olisi helpompaa, käydä haudalla.

Puhun pojalle suoraan ja avoimesti, en enää vaadi muutosta. Olen olemassa, mutta kerron myös, miksi en tue esim. antamalla rahaa vaan tilaan ruoan. Aggressiivisten kohtausten aikana sulkeudun pois. Toivoa en menetä, odotan jopa ihmettä, mutta olen ihan loppu. Tukiryhmät ovat äärettömän tärkeitä. Kiitos niistä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentit

(1)

Location

Taistelija

23.01.2024 17:44:32

Kiitos poikasi tarinasta! Hän on vielä nuori ja kaikki mahdollista! Minun mielestäni autat häntä hyvin ja teet ihan oikeita ratkaisuja! Vanhemmat tarvitsevat kunnollisia tukijoukkoja. Yhäkin Suomessa on tahoja, jotka syyllistävät vanhempia. Erityisnuorelle tulee olla turvallinen ja kannustava yhteisö, missä opetella itsenäistä elämää. Minusta nuo lastenkodit ja erityisluokat jne eivät ole sellaisia paikkoja, joissa nuori saisi kunnollista tukea. Siksi itse en suostunut oman lapsen kohdalla sellaiseen vaihtoehtoon. Etsin hänelle koulun, jossa arvot olivat kohdallaan ja opetus pitkäjänteistä päiväkodista 9. luokkaan. Hän sai pysyvät kaverit ja hänen erikoislaatuisuutensa hyväksyttiin sellaisenaan. Tietysti pelkäsin koko ajan mitä tuleman pitää, mutta nyt näyttää hyvälle. Itse vain romahdin kokemani yhteiskunnan tietyn ammattikunnan aiheuttaman fyysisen väkivallan vuoksi. Ei mieskään hellin käsin kohdellut, hänellä oli omat mielenterveyden ongelmat. Olin absolutisti ja uskovainen lähes 45-vuotiaaksi. Maailmankuvani romahti, tajutessani, ettei maailmassa ole paljoakaan jaossa lähimmäisen rakkautta. Eniten syyllistivät virkaintoiset ihmiset. Vaikka tein lapseni eteen kaikkeni kun hän oli vielä kotona, aina sai syytteet osakseen hänen erikoislaatuisuutensa vuoksi; "Mitä te olette tehneet tuolle lapselle" kysyivät. Olimme tavallinen perhe ja kaiken parhaamme teimme, lapsella oli neurologisia oireita. Vanhempien elintavat olivat hyvät. Onneksi lapsi saatiin pois kunnallisista päiväkodeista ja peruskoulujen opettajien asenneilmapiirin tiesinkin, koska itse olin istunut opettajainhuoneissa ja kuullut heidän kertomuksiaan ongelmanuorista ja heidän perheistä. Opinahjo piti etsiä muualta ja siinä onnisti! Aikuinen lapsi voi hyvin. Itse romahdin ja aloin vanhoilla päivilläni lepuuttaa mieltäni siiderillä ym. Syyllistävä yhteiskunta terveydenhuollossa, seurakunnissa oli nyt esittämässä moitteita ja syyllistämässä. En enää viitsi olla ihmisten kanssa, koska se positiivinen asenne kiteytyy arvostelemiseen ja moraalisaarnoihin. En löydä itselleni paikkaa, missä saisin olla turvassa. Seurakunta se paikka ei ainakaan ole. Koska itsekin kärsin erityisyydestäni, en jaksa olla aina ivailun ja piikittelyn kohteena; "Olisit positiivinen etkä tuollainen ongelmien vatvoja.." Täytyy kai minun jotenkin käsitellä suru, jonka väkivaltainen yhteiskunta on aiheuttanut. En ole tehnyt pahaa, että olisin sen ansainnut. Nyt kun luen suomi-24 väkivallan lietsojien huutamista, tajuan kuinka kauhean pahoja jotkut suomalaiset ovat. He haluavat ampua ja hakata ja tappaa! Jos minut on uhattu tappaa tai hakattu, en uskonut sen tarpeen olevan niin valtavaa Suomessa. Olen järkyttynyt! Toisaalta olan kiitollinen kun lapseni voi hyvin ja minunkin elämässäni alkaa olla jo ehtoo... Sinulle kaikkea hyvää toivon ja rukoilenkin, jos vielä osaisin...