Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

Satu peikoista

Nimimerkki: Siivetön

” Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on alkoholi.”

Ei se kumppani vaihtamalla parane, sanotaan.

Luku 1.

Tapasin ensimmäisen, lähes 10 vuotta vanhemman mieheni teinityttönä. Treenattu, menestyvä, komea perfektionisti, joka aukoi naiselle ovet ja pokkasi kumartaen kultansa edessä. Hääyönä muutuin viinan orjan huoraksi, joka ansaitsi useimmiten saada omasta syystään selkäänsä tai tulla raiskatuksi. Milloin revittiin hiuksista alasti ulos, milloin potkitiin olohuoneen lattialle mustelmille ja useimmiten nuori äiti pakeni viikonloppuöinä tai lomilla perheeseen viinaraivoaan kohdistavaa miestä alusvaatteisillaan lasten kanssa pakkaseen. Toisinaan piilotin lapsia omasssa kodissaan isältää sängyn alle, komeroon tai vastasyntyneen äitiyspakkauslaatikossa sohvan taakse ja rukoilin heidän olevan hiljaa.

12 vuotta. Se on pitkä aika se. Jätin juopon miehen, vaikka niinkuin aina uhkasikin; haulikko mun ohimoilla, jos lähdetään. Omia lapsiaan aseella uhaten, poliisin saapuessa pihaan. Sanansa mittainen mies – siinä asiassa. Silloin ei ollut enää väliä kuinka lähdetään, mutta lapsieni en enää viinapirun kanssa voinut antaa olla saman katon alla päivääkään. Selvittiin hengissä.

Luku 2.

Never say never. 10 vuoden kuluttua vahvan, mutta särkyneen naisen särkynyt mieli, keho & sydän tunsivat viimein lämpöä. Vuosia yllä ollut haarniska sai väistyä. Urheilun saralla menestyvä, tukea, turvaa ja rakkautta vannova mies sai sairaseläkkeelle joutuneen yksinhuoltajaäidin toivon heräämään; ehkä toiseen ihmiseen voikin luottaa, ei kaikki miehet halua satuttaa ja ole juoppoja. Vaan toisin kävi. Narsistimies oli saanut naisen lankaan. Kosi polvillaan.

Ei kulunut aikaakaan, kun pahoista mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsivän miehen julma todellisuus näki päivänvalon. Urheilu-uran välissä olevine pahoine ryyppyputkineen, homomenoineen ja poikalapsiin kohdistuvine pedofiiliepäilyineen kaikkineen. Kaiken eräänä iltana paljastuttua mies uhkasi lahdata perheen ja myös yritti toteuttaa tämän. Ensiavusta jatkettiin elämää lähestymiskiellon turvin piilotellen. Toinen lapsista joutui nuorisopsykiatriselle. Toinen huostaanotettiin. Elämä täynnä pelkoa ja ahdistusta.

Vuosia kului sumussa. Terapioissa ja lääkäreillä ravaten. Tuulimyllyä vastaan taistellen. Ei enää miehen päihdeongelman, vaan omien lasten huumeriippuvuuden taholta. Nykyään kummatkin liian paljon alkoholismista ja siitä koituneista traumoista kärsivät lapset narkkaa jossain Helsingin kaduilla. Kumpikin.

Luku 3.

Tätä en olisi enää edes halunnut kirjoittaa. Tukeni ja turvani, äitini ja paras ystäväni menehtyivät 2 vuoden sisällä kumpikin syöpään. Usko elämään alkoi horjua. Ei vaan enää jaksanut. Masennuin pahasti ja synkät ajatukset saivat vallan jo ennestään sairaassa kehossani. Aloin käymään baarissa. En enää kestänyt ahdistusta, maailmantilanteiden tuomaa painetta, taloudellista romahdusta, yksinäisyyttä, sen enempää kuin fyysisiä-/psyykkisiä kipuja kehossani. Ainakin lähdin pois kotoa ihmisten ilmoille. Ja tapasin miehen.

Kolmas kumppani saapui elämään kuin varkain. Surun ja tuskan murtamana olin avoin, koimme rakastuneemme ensisilmäyksellä ja mies alkoi käydä luonani. Se tuntui kovin lohdulliselta. Liian hyvältä ollakseen totta. Koin suoranaista euforiaa. Kerroin hänelle kaiken elämästäni, lapsistani ja koettelemuksistani. Hän ymmärsi, tuki ja auttoi kaikessa. Ehkäisystä huolimatta aloin kantaa lasta. Tunsin alkavani vihdoin jollain tasolla palautua, voida hengittää vapaasti ja elää. KUNNES! Koitti se päivä. Taas. Kuin oravanpyörä olisi saavuttanut jälleen nollapisteen ja kaikki alkaisi taas alusta, kuin pahin painajaisuni; ”-..se viinapullo tänne tai saat akka turpaas!”.

Luku 4.

Syntymättömästä vauvastamme tuli minun päätöksellä alkoholiongelmaisen mieheni enkelilapsi. Abortti katkaisi viimeisetkin siipisulkani. En voisi enää koskaan lentää. Olin luovuttanut. Sillä alkoholismia vastaantaistelu oli kuin huomaamatta siirtynyt jo 8 vuoden taisteluksi huumeita vastaan. Kaikkia luonnonlakeja uhmaten jo aikuiset lapseni olivat edelleen hengissä. Lukemattomien ensiavussa valvottujenkin yliannostusöiden jälkeen sydämenlyönnit kuuluvat sairaalan koneesta vielä aamullakin. Aivan kuin silloin, kun ne lapsensa sydämen äänet kuulee ensimmäistä kertaa kohdusta neuvolassa. Siellä se pienokainen on, silmät kiinni, ihan hiljaa ja vaikkei hän mitään ymmärräkään tästä maailmasta.

Sydämen äänet voi kuulla. Jos rakastaa – se luo uskoa, jos uskoo – on elämää, jos on elämää – on toivoa.

SATU PEIKOISTA

”Toisiinsa kietoutuneina
He kulkevat metsän halki
Heille tuntemattoman,
Pienille loputtoman

Rukka-Peikko Takkutukka Ja Heikko-Peikko Pelokas
Molemmat niin urheina ovat
Toistensa tukena
 

Mitä puiden takana heitä odottikaan?
Niin kaunis kukka, jota ei osaa sanoin kuvailla
Sen tahdoi itselleen Rukka, pikku takkutukka

Lyijynraskaita
Jalkojaan ei tunne kumpikaan
Ei maailmaa, ympärillä pelkkää harhaa

Halki jäätyneen maan
He kulkevat käsikkäin,
Katsomatta toisiaan,
Sanomatta sanaakaan

Jään pinnasta peilasivat
Uurtuneita kasvojaan,
Silmät niin vettyneet ovat
Isäntiinsä pettyneet

Se kukka kuoli ja
Takkutukan kyyneliin
Hukkui Heikko-Peikko
Niin se vain menee, ei aina käykään niin,
Kuten toivoi Rukka, pikku takkutukka

Sormet vieraat soittavat
Tätä soitinta
Kuoleman sormet,
Kylmät ja kankeat

Astun sisään portista,
Vieras maailma
Avautuu sen takaa,
Maisemat ankeat

Nyt sanat on sanottu,
Laulut on laulettu,
Aamun koittaessa
Ilta jo hämärtää

Kun hukun itkuuni
Toivon, että jää
Edes kauniin kukan nimi
Tänne elämään”

Lähde: Musixmatch
Lauluntekijät: Kotiteollisuus / Jouni Kalervo Hynynen / Janne Kristian Hongisto / Mikko Santeri Karmila / Jari Markus Juhani Sinkkonen

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *