Se alkoi jo nuoruudessa

Nimimerkki: Päättämätön

Olin jo lapsena varsin elämyshakuinen tyyppi, mutta silloin se oli jollain tapaa positiivisissa rajoissa. Nuoruuteen tullessa alkoivat ongelmat. Tupakkaa kokeillessa olin siitä niin innoissani, että jo silloin lainailin röökiä ja makselin takaisin kun pystyin. Sitten kun tultiin alkoholiin, jota kokeilin ensimmäisen kerran ihan känniin asti 12-vuotiaana, se alkoikin olla menoa. Aina kun oli vaan mahdollista niin join, riippumatta siitä joiko muut kaverit. Jos jollain oli myydä vaikka keskenkäynyttä kiljua niin sekin meni paremman puutteessa. Sitten alkoikin jatkuvasti tiiviimpi käyttö, että aina kun oli rahaa, niin se meni pääsääntöisesti viinaan ja tupakkaan. Ehkä tuli jossain grillillä käytyä. Mopoiässä kännissä mopolla ajaminen ei ollut vierasta sekään, onneksi tosin en aiheuttanut vahinkoa edes itselleni. Se taas oli ihan puhdasta tuuria. Kiinnikään en jäänyt, ihme kyllä ja tuuria sekin.

Sitten vanhemmiten kuvioon tulivat mukaan huumeet ja lääkkeet. Suoneen en ikinä pistänyt, sen verran järki sentään pelasi, mutta noin muutenpa sitten olinkin kokolailla kaikkiruokainen. Rahaa paloi ja kaikki mitä vaan mistään sain meni (toisinaan vuokria ja laskuja siirrellen) tähän harrastukseeni. Sain kuitenkin armeijan käytyä jotenkuten ja vieläpä pääsin opiskelemaankin. Opiskeluaikoihin sitten koko touhu riistäytyi täysin käsistä, mutta jollain ihmeen kaupalla sain
tutkintoni suoritettua, vaikka arvosanoilla ei juuri hurratakaan. Eipä siinä, sain sittemmin myös työpaikan ja sellaiselta paikkakunnalta jossa ei ollut enää yhteyksiä huumekuvioihin. Hieno homma.

Sitten pitikin alkaa ryyppäämään joka ainoa ilta. Työpaikka ei kestänyt montaa kuukautta, koska aamuisia poissaoloja viinasta johtuen alkoi tulemaan ja ne aiheuttivat ymmärrettävää närkästystä esimiehissäni ja työkavereissani. Lähdin omasta aloitteestani ja seuraavassa työpaikassa sama toistui, tosin sen verran lievempänä että työsuhde kesti useita vuosia ja minua pidettiin ihan hyvänä työntekijänä. Osasin peittää asian varsin taidokkaasti monta monituista vuotta. Häpeä saa ihmeitä aikaan.

Sittemmin ongelmat alkoivat taas heijastua ja kollegatkin pikkuhiljaa arvata mistä kiikastaa. Välillä olin hoidossakin, mutta lopetin aina vajaan kuukauden jälkeen ja sitten taas sama jokailtainen kännäily jatkui. Siinä samalla tuli menetettyä pankkikortti pariinkin otteeseen ja perintätoimistojen kirjeet maksamatta jääneistä laskuista olivat arkipäivää. Samoin myös soitot vuokranantajalta rästeistä. Jollain ihmeen kaupalla sain nuokin kuitenkin veivattua järjestykseen. Minulla ei ole
tarkkaa käsitystä miten se oikein tapahtui, sillä selväpäisetkin muistikuvani noilta paniikin ja häpeän sävyttämiltä vuosilta ovat jotenkin etäisiä ja kaoottisia. Ehkä en vain haluakaan muistaa.

Sitten alkoi tulla sitä että oli kokonaisia päivien poissaoloja ilmoittamatta kun olin niin krapulassa ja osittain humalassakin etten pystynyt tekemään mitään. Enkä uskaltanut ajaakaan työpaikalle, kävely taas ei olisi onnistunut millään siinä tilassa. Eräässä paikassa ollessani sitten menin paitsi pari tuntia myöhässä, myös edelleen humalassa työpaikalleni. Pomo sattuikin olemaan paikalla ja työsuhde päättyi saman tien. Hän kysyi että olinko tullut autolla ja olinhan minä. Käytiin puhaltamassa poliisiasemalla ja promillen verran tuli vielä siihen aikaan aamusta. Ei tehnyt ilmoitusta, vaan totesi että se on oma asiani. Ajoi minut kotiin ja kehotti hakemaan apua. Hävetti kyllä se tapaus ja hakeuduin taas hoitoon. Niin teinkin kun olin suoraan siitä pihaltani kävellyt pubiin ja siinä menikin sitten neljä päivää kun ei ollut menoa mihinkään.

Hakeuduin hoitoon ja aloin syödä taas antabusta ja keskusteluterapiaakin sain. Tätä uutta elämää kesti hieman alle kuukauden kunnes taas repesi ja lähti yli puolen vuoden putki käyntiin. Sitten sain uuden työpaikan ja pystyin makselemaan laskujani pois. Siinä sitä on nyttenkin miettimistä millä elää että saa ne mahdollisimman nopeasti maksettua eikä joudu maksuhäiriörekisteriin. Nyt tosin saattaa sekin olla edessä, kun eipä viimeisin uusi elämäni taaskaan kestänyt kuin kuukauden ja sitten lähti taas. Ja lähti pankkikortti jälleen kerran sellaisen melkein 600 euron tilinylityksen vuoksi.

Nyt syön jälleen antabusta ja yritän pärjätä jotenkin. Uusin työpaikkani on sellainen että voin saada näitä asioita jotenkin järjestykseen ja maksella laskujakin pois. Tosin kyllähän sielläkin on jo tullut huomautuksia ja yksi varoitus näistä poissaoloista. Meinasin saada potkut, mutta pomo oli sen verran reilu että totesi että hän haluaa antaa minulle nyt vielä viimeisen mahdollisuuden koska normaalitilassa olen ihan hyvä työntekijä. Olen tehnyt päätöksen että syön antabusta ainakin ensi kesään asti ja katson sitten tilannetta. Nämä lyhyemmät jaksot ovat aina johtaneet vain sellaiseen ”no kyllähän minä nyt voin pari ottaa”. Mutta se ei koskaan ole tosiaankaan mikään pari tai mitään sellaista mikä muistuttaisi edes viihteellistä pikkukännittelyä, siis sellaista sosiaalista meininkiä. Sen sijaan menee aina yli ja sen jälkeen lähtee taas parista viikosta vuoteenkin kestävä putki jolloin juon joka ilta välittämättä mitä seuraavana päivänä pitäisi tehdä.

Tämä on elämääni todella paljon rajoittava tekijä, sillä enhän minä pysty harrastamaan mitään vaikka haluaisinkin, koska treenit jäävät helposti väliin sitten kuukaudeksikin ja se on useimmissa harrastuksissa yhtä kuin keskeyttäminen. Kuntosali on tässä mielessä todella hyvä veto, sillä siinähän se jäsenyys on vuodeksi ja kun treenaa silloin kun ei dokaa, ja tuleehan siitä sellainen hyvä olo ja rytmiä arkipäivään. Tykkään todella paljon kirjoittaa, valokuvatakin ja osaan jonkun verran kuvankäsittelyä, tutkia kaikenlaisia ilmiöitä (niin luonnon kuin yhteiskunnankin) ja olen ylipäätään aika laajasti kiinnostunut monenlaisista asioista. En pysty toteuttamaan niistä oikein mitään jos käytän alkoholia. Krapulassa saattaa vääntää johonkin keskustelufoorumille jotain pikkunokkelaa, mutta sellainen pitkäjänteinen tekeminen ja itsensä kehittäminen on siinä putken tilassa tietenkin mahdotonta.

Minulla on kannustava perhe, joka tietää kyllä että ongelmia on ollut, joskaan he eivät tiedä tätä karua totuutta. Minua usein itkettää heidän puolestaan, että miksi heidän pitikin saada tällainen ikuinen lapsi joka ei osaa yhtään arvostaa niitä hyviä lähtökohtia jotka elämäänsä sai, vaan tuhoaa sitä täysin omaehtoisesti ja kenenkään pakottamatta. Kaveritkin ovat olleet minusta usein huolissaan, mutta en ole välittänyt kuin sen hetken minkä olemme keskustelleet ja sen jälkeen taas sama ränni jatkuu. Minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin pitää nyt päätöksen pohjalta vuosi täysin raittiina. Toivoisin todella neuvoja niiltä jotka ovat kokeneet samanlaista ja kuinka heidän maailmansa muuttui tuona aikana kun olivat pidemmän jakson raittiina ryyppykauden jälkeen ja toki vertaistuki näiltä putkikausiltakin on tärkeää.

En uskalla luvata että olisin tuon vuoden jälkeen täysraitis tai edes tähtäisin siihen, sillä se puoli minusta joka tähän kaikkeen ajaa on jotenkin niin uskomattoman voimakas että ajatuskin koko loppuelämästä ilman viinaa tuntuu hyvin yksinäiseltä ja lohduttomalta. Tuo vuosi menee niin, vakuuttaa itselleen että se on välttämätöntä ihan jo psyykkisen toipumisen ja fyysisen elpymisen vuoksi. Että sitten on tolpillaan ja voi lähteä ihan kuin kuka tahansa normaali ihminen ryyppäämään ja ei jää putki päälle. Tiedän että se ei todennäköisesti pidä paikkaansa. Tosin antabuksen lopettaminen minun on ajoitettava sitten lomalle, koska silloin voin sitä kohtalaisen pienellä riskillä kokeilla. Yksittäinen viikonloppu menee pitkäksi aivan takuulla vielä tuolloinkin, siltä ainakin nyt
tuntuu.

Lohduttomintahan tässä on olla koko ajan tietoinen siitä, että minun elämääni ei hallitse kiinnostus terveisiin asioihin, kuten itsensä kehittämiseen, elämänsä rakentamiseen, ilon saamiseen ihmissuhteista, seurustelukumppaniin (kuka nyt tässä tilassa olevan haluaisi?) tai edes halu minkäänlaisiin tavaroihin. Tuntuu ihan oudolta kun joku puhuu vaikka että haluaisi tietynlaisen kännykän tai kannettavan tai matkustaa jonnekin tai jotain vastaavaa, kun minulle kaikki normaalit ja arkipäiväiset, samoin kuin juhlavatkin asiat ovat vain laimeita lohdutuksia viinan puutteelle.

Loppuuko tämä ikinä? Tuleeko minusta koskaan ihmistä joka ei tunne noin, vaan osaa iloita esimerkiksi kauniista kesäpäivästä tai odottaa innolla vaikkapa jonkun elokuvan saapumista teatteriin. Tai kutsuu spontaanisti kaverinsa käymään kahvilla kuten joskus kauan kauan sitten oli tapana, ennen kuin alkoholinkäyttöni riistäytyi nykyiseen pisteeseensä.