Tässä elämäni huumeiden parissa 20v

Nimimerkki: Vanha narkki

​20 vuotta helvetissä: Pirinarkkarin rehellinen tarina pohjalta kohti valoa
​PELKO/NARKOMAANI ON NIMENI🎭💉🛗🫆💊
Tämä on kaunistelematon kuvaus 46-vuotiaan miehen silmin siitä, mitä amfetamiinin, opiaattien, lääkkeiden, viinan psyykeen mureneminen ja kuoleman läheisyys todella ovat – ja miten pimeimmästäkin paikasta voi herätä tahto rakentaa elämä uudelleen.

​Lopetus on jotain, jonka tajusin tänään.
​Ne pienen pienet askeleet, joita otin ja joihin kului vuosia – en sano niitä numeroina, vaan aikana, mihin narkkarin silmä jaksoi juuri ja juuri siristää aamusta toiseen. Elin pohjalla 20 vuotta. Se on ihmisen elämässä pitkän pitkä aika, johon kuuluivat huumeet.

​Tavallisen ihmisen ajatukset eivät olleet minulle tulleet edes toiveissa päähäni. Mielen oli täyttänyt Kuningas, minun isäntäni, jolle maksoin siitä, että näin pahuuden. Todellakin näin – pystyn lähes kuvailemaan hänen katseensa ja kuulemaan sanat korvissani: ​”Olet minun ikuisesti, ja tämä on nyt sitä, mitä olet tavoitellut ja halunnut.”

​Voin myöntää, että olin halunnut, mutta en olisi ikinä arvannut, mitä se tarkoittaa. Kaiken sen lopettamista, tuskan valtaamaa mieltä ja HÄNTÄ, joka milloin mistäkin pitää kynsillään kiinni ja vielä kuolleenakin virnistää orjilleen.

​Psyyke on nistin helvetti.
​Kun olet ollut matkojen tiellä eli hakemassa uutta läjää piriä – sen jännityksen muistan. Mutta tämä, miten kävi, on jäänyt ikuisuuteen. ​Pysähdys. Säkki kontista sisään autoon. Siellä kuppiin kamaa, sekoitus, hiha ylös, suoni esiin ja sinne. Mitä – ei mitään! Vittu mitä paskaa haettiin, puoli kiloa.
​Uusi satsi hihaan. Sitten naama menee punaiseksi, nousut ovat ikuisuus eivätkä lopu. Siten se kävi. Päässä on outoja, kummallisia ajatuksenpätkiä. Olen kuskina. ​”Älä paniikkiin mene!” huudan itselleni. ”Vittu, haluan nuo”, kuuluu ääni päässäni.

​Pysähdys. Mitä, miksi no… Nyt jäädään tänne. Tämä on kusetus, te kusetatte mua! Hommaan 10 000 euroa lainaa, mä ostan kaikki! Olin ihan sekaisin. Luulen, että silloin kun olimme hotellin pihalla, pää flippasi – nimittäin sitä paskaa oli puoli kiloa eikä meillä ollut vetoja, millä fiksata. ​Huoneessa olin noin 15 minuuttia. Säkki haisi kassakaapista läpi, kuin sekin kolisisi. Lähden väärentämään koneella henkkareita, lähden tekemään petoksia. Tuo säkki meillä ja tämä idea päässä – aivan sairasta. No, ei onnistunut, siinä kunnossa tuskin sai tietokoneen virtaa päälle. ​Seuraavaksi: missä se huone oli? En muistanut kuka sen maksoi, en millä nimellä. En mennyt, kun silmät olivat kiikarin linssin kokoiset. Katsoin peiliin ja sen näin. Ei saatana… hissiin… öö, 6. kerros, oikeasti pelkkä narkin arvaus. ​Ja sitten olin juossut aamuun asti siellä rappuja edestakaisin, hiki valuu ja päässä huomiseen asti. Olen totaalisesti psyyke levällään.

Äänet seinien läpi.
​Jostain kummasta narkit kohtasivat ja mentiin jonnekin syömään. Pää on sekaisin vieläkin. En uskalla sanoa siitä. Panikoin, tärisen, hiki valuu. En voi ottaa kuin suullisen jotain. Tunti, ja sain sen purtua suusta alas.
​Se aamupala oli siinä. Päästä kuului: ”Mä en pysty ajamaan saatana 600 kilometriä.” Hiljaa pää! Rattiin, ja sama kuin joku sokea ajaa 600 kilometriä eikä sano, että on sokea. Oikeastaan minusta tuntui kuskina itsestäni juuri tältä. Luulen, en muista – stop ja hihaan. Ei muistikuvia muusta kuin että olen kämpillä kaverilla.
​Alkaa harhat päässä. Ne puhuu musta, mitä ne suunnittelee! Pää huutaa tommosta, ajatus käsittelee, ei tule kuin uusi paska toisensa jälkeen. Kuuluu: ”Mennään grillille.” Mä en lähde, jään pääni kanssa sitten. Ne on oven ulkopuolella kuuntelemassa mua! Siis harhainen piripää suoltaa paskaa yksinään, psyyke keksii juonta juonen perään.

​Seuraavaksi leviää pakka. ”Mitä te saatana suunnittelette, mä tapan saatana! Ja mä kuulin, kun kuuntelette oven takana!” Se on psyykeflip. Ehkä otin lisää, kun ei muista, ja tuo oli pääni ajatus ties kuinka pitkään. Olisin halunnut itselleni kaikki. Jos sen olisin saanut, olisin kai haudassa.
​
Kämpillä muka sänkyyn nukkumaan. Ei minkäänlaista uneen viittaavaa tekoa, edes silmät eivät mene kiinni. Sitten se alkoi. Kuulin ääniä. Ja se jatkui ja jatkui. Psyyke levisi koko ajan lisää: todella harhaisia ja täysin kuviteltuja ääniä ja mielikuvia. Pelkoa, aivan sairas olo. Ensimmäinen kerta täysin paniikissa. ​Psyyke leviää joka ikisen töötin jälkeen. Ei mitään hajua, miten tämän saa pois mun päästä!
​
Matka Peltolan ovelle.
​Minua vastaan taisteli jokainen ihmisen päässäni. Poliisi, kavereiden ajatusten lukeminen… Psyyke on totaalisesti paskana, ja sen muistan, kuinka paniikissa sitä oli, kun ei käsittänyt mitä tapahtuu.

Sain kähättyä jollain valehtelemalla itseni irti kuviosta. Se vaan jatkuu kotona, ääniä kuuluu. Se syö mielen niin rusinaksi, kun se ei lopu. Ehkä viikkojen ajan äänten kanssa taisin taistella kotona.

Sitten romahdus. Olin puoliksi kuolleen näköinen ja kävelin työterveyteen, kun olin sairaslomalla. Se jännitys väreili, äänet kuuluu, pää ajattelee: ”Mitä mä sanon, mä joudun hullujenhuoneelle!” Paniikki on niin syvällä, että pää tärisee, ääniä kuuluu seinistä. ​Tapittaa silmät, istun kuin valettu patsas, katson lautasina olevilla silmillä valkoisessa takissa olevaa naislääkäriä. Sitten se tulee, oksennan ulos: ”Minä kuulen ääniä.” ​Lääkäri miettii ja sanoo: ”Minä kirjoitan nyt lähetteen tuonne Peltolaan.” Kysyy ovella, kun olen lähdössä: ”Niin, menethän nyt suoraan?” ​”Joo.” Ovi kiinni, ulos. On syksy. Lunta on kertynyt maahan, ja määrätietoinen narkki kävelee psykiatrialle äänet pään sisällä antaen omia neuvojaan.

​Sitten kun istun penkkiin, katson ylöspäin ja kolme valkotakkista kyselee. Selitykseksi tulee kierrellen kaiken rikollisen olemassaolo – ei ole ikinä tehnyt yhtään rikosta. Todellisuudessa kukaan ei kysellyt mitään sen suuntaista. Kierrellen vastailu ja sekavuus taisi olla lääkärille normipäivä. Sitten psyykelääke maistuu, uni alkaa. Loputon uni. Ei jaksa mennä syömään, ei vessaan. Kauppaan on pakko mennä, ehkä vajaa viikko syömättä. Sillä välin puoli kiloa jauhoa oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen, ei penniäkään tullut minulle. En uskaltanut psyyke paskana kysellä edes.
​Ajan kanssa äänet hiipuvat, pää selvenee, alkaa elämä. Siinä oli se ensimmäinen rikkinäinen narkin matka. Se oli opetus: miten tämä ei toimi, tulos on selvä. Se toimi päässä liikaa – psyyke räjäytti pään solmuun. Nistin päässä ei ole järki matkassa.

Kuolema on vaan hetki.
​Sinä syksyisenä iltana olin valvonut muutaman vuorokauden. Luukutin tätä herrani paskaa nistiltä nistille. Piri liikkuu, rahaa tulee. Sitä tekee koko ajan. ​Heräät, puuro naamaan. Seuraavaksi kuppi, piikki ja pirit kuppiin varkain, ja juosten vessaan, pöntön kansi alas. Suonet ovat saaneet 16 vuoden piikityksen jälkeen oman merkityksensä. Remmi puristaa kättä. Lopulta isket paikkaan, jonka löysit. Veri virtaa pumppuun ja kehoon. Mäntää pohjaan, suoni imee ja valtaa lämpö, olo kirkastuu. Kaikki dopamiinit räjähtävät päässä.

​Se oli jo ilta, kun toimin kuin joku robotti, että saan vietyä tilauksen ja rahani. Muistan jotain puolisoni vastaan väittelyä: ”Enää tähän aikaan mee.” Sanoin: ”Käyn äkkiä.” Kuuluu: ”Aja varoen.” Joo. Ovi kiinni.
​Lyön kypärän päähän: viesti, nyt lähden. Pyöräni rymähtää käyntiin. Tuntuu hyvältä ajaa. Noin kilometrin jälkeen välähtää siniset. ​Silloin tein päässäni elämäni isoimman ja tyhmän päätöksen. Painan kaasun pohjaan, ajan kaupungin läpi kuin hullu. On vaan ajatus: mä pääsen karkuun! ​Sä ajat sokkona kuin hullu. Se matka ei ollut menestys.

​LOPPU: nistin pakomatka.
Se loppui liikenneympyrään ja lähes kuolemaani, mutta onneksi oli kunnon varusteet ja säilyin hengissä.
​Sairaalassa kivut ovat saatanalliset. Yö kestää ikuisuuden. En muista nukkuneeni, muistan vain kuinka makaan silmät auki ja ihmettelen. Kun minut oli leikattu ja korjailtu, sain tuomioni: niskasta 5., 6. ja 7. nikaman murtumat ja vasemman käden hermovamma selkärangasta käteen, kaikki hermot riekaleina. Päämurtuma, päästä hermo poikki.
​Lääkäri totesi: ”Olisit voinut neliraajahalvaantua, onneksi ei mennyt kuin vasen käsi.”

Tuli nistin stoppi pirin kanssa. Mutta nisti on nisti. Kaulassa oli vakavat murtumat, titaania ruuveilla kasattu. Ensimmäisenä aamuna kotona se saatanallinen aine vei voiton ja lähes pakotin puolisoni pistämään. Se on nistin muisti: sekuntia lyhyempi, ja olet taas siinä mistä lähdit. Ura jatkui.

​Lopetus vai jatkumo?
​Kun kaiken jo luultuaan nähneensä ja kokeneensa löytää elämäänsä rakkautta keskellä tämän huumemaailman karuutta, kerää kaikkensa antaakseen sille mahdollisuuden. Mutta tämä maailma vie empimättä sekunneissa pois kaiken sen, mitä olit vuosia koonnut. Pirinarkin voimin se vie miehisyytesi, ruumiisi ja lopulta elämän.
​Lopulta ei jäänyt unelmia eikä kauniita muistoja, vaan karu yksinäisyys. Huumeet veivät taas voiton ja lopulta myös vaimosi.

Kun tästä kaikesta kokoat itsesi ja huomaat olevasi yli 40-vuotias, palat eivät helposti rakennu muottiinsa. Olet rikottu ja koottu niin monta kertaa, että kokonaisuus on todella synkkä. Vaikka narkatut vuodet ovat melkein puolet iästäni, niin minäpä olen työtä tehneenä veroni maksanut. Korttitaloni olen kasannut tavalla, että se on tarkennettu paholaisen opeilla. Mutta kun tapahtui nistin virhe eli sattui onnettomuus, se lopetti nistin työuran. On ollut hankalaa saada se rahajana ja jatkumo. Olen tullut pisteeseen, että vanha nisti joutuu taas miettimään sitä työtä, jota on oppinut tekemään. Niin loppuuko se nistin tie? Ei se valitettavasti lopu, jos taas ihoon sitä virtaa lyö.

​Pimeys väistyy pala palalta.
​Mutta niin ne palaset on vain rakennettava taas kokoon jollain tavalla. Mikä ikinä se tapa tämän jälkeen onkaan, sitä en vielä tiedä – mutta sen tiedän, että Kuningas ei minua enää omista. Tänään pimeys väistyy askeleen verran, ja minä alan rakentaa elämäni uudelleen. Pala palalta. ​Osa ei ymmärtänyt – sen kaiken maksamisen jälkeen jää velkaa. Silloin alat ymmärtää, millä sinä olet pelannut: hengelläsi koko ajan. Ja me katsomme, kuinka joku häviää ja jollekin avautuu mahdollisuus. Mutta ovia ei ole kuin yksi.
​
Mietin ja huomaan kyynelten valuvan poskiani pitkin harmaantuneen partani sekaan. Naamassa näkyvät väsyneet, yötä liian pitkään eläneet juonteet. Elämä virtasi nuorempana veressäni suonet oikein pullottaen. Nyt suonet ovat kadonneet käsistä, pelkkää nahkaa. Mies on keski-iässään, pahkurat hihoihin piilotettuina.

Tappaa itseni haluan, mutta elämää silti rakastan.
​Minua hullun lailla kaikki pitävät, vaikka pelkkä oikea ystävyys olisi riittänyt. Kusettaminen on tullut tilalle, ystävät ovat lähteneet. Sentään suorassa selkäni kantaa saan. ​Minä kun itse päätän tulevan. Päätös on minun ja se, miten lopetan. Ei ole minulle ollut kuin valinta: nyt loppuu tämä paska elämä. Päätän sentään itse. Onneksi saan selkä suorana kadut ylittää. ​Jos jotain toivon: rakkautta taas ihollani tunnen, kun ihminen sylissäni herää. Mä jaksan tämän ihanan elämän läpi elää.

​Tässä on minun tarinani ja minun sanani huumeet kohdanneen 46-vuotiaan miehen silmin nähneenä.
​Kun on toivoa, on myös olemassa tahto. Ja kun käsität tämän, lopettaminen ei ole mahdottomuus. Sen voi tehdä, kun vain tahtoo. Olen tehnyt. Minun tieni on nyt koluttu – se vanha tie ei ole sen arvoista, että se toisi mitään. Minä odotan selvää elämääni, ja elän ja nautin sen selvänä.
​
Ihana tyttöni ei ole onneksi tämmöistä asiaa ottanut taakakseen, ja siitä olen onnellinen, että hän elää normaalisti selvää ja varmasti ihanista ihanimpia hetkiä elämän verran – toisin kuin isänsä.
​🎭 s