Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

Tunteiden kirjo, alkoholistin lapsi

Nimimerkki: Hieman hukassa

Jo nuorena päätin, että mikäli saan itse lapsia, eivät he tule kokemaan samanlaista kuraa, mitä minä ja sisarukseni olemme joutuneet kokemaan lapsuudessamme. Olen jo yli 30-vuotias ja oma ydinperheeni on ihana. Sellainen perhe, josta itse aina lapsena salaa haaveilin. Lapsilla sekä meillä vanhemmilla on turvallinen koti, ruokaa saatavilla, puhtaita/ehjiä vaatteita, vanhempi iltaisin ja öisin kotona. Meillä saa kotona näyttää kaikki tunteet ja sitten niistä puhutaan yhdessä. Lapsuudessani itku oli hyväksyttyä vain, jos vuosi verta. Siitä huolimatta olen hyvin herkkä ja tunteellinen.

Olen itse kuvitellut jo käsitelleeni lapsuudessa ja nuoruudessa koetut muistot sekä tunteet edes jossain määrin. Elämä on ollut tasaista ja olen ikään kuin hyväksynyt sen tosiasian, että isäni on alkoholisti, eikä hän siitä muuksi muutu. Aikuisiällä isäni on aiheuttanut suurta huolta, mutta ne tunteet olen pystynyt käsittelemään. Lapsuuteni on ollut täynnä huutoa, viinan huuruisia tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä, turvattomuuden tunnetta, huolta ja häpeää. Olen joutunut näkemään vanhemman jatkuvaa alkoholin käyttöä, pahoinpitelyjä ja kerran huumeiden käyttöä. Edes nyt aikuisena en ole pystynyt välttymään viinan huuruisilta puheluilta, joissa kerrotaan pohdintaa itsemurhasta.

Tällä hetkellä asia on kovin ajankohtainen, jonka takia hakeuduin etsimään vertaistukea täältä. Isäni hakeutui alkoholin takia hoitoon ensimmäistä kertaa (autoin löytämään hoitopaikan ja vein hänet sinne). Tätä ennen sain puhelun, jossa kuulin jälleen suurta epätoivoa ja avun anelua. Hoitojakso on nyt päättynyt ja alkoholin käyttö jatkuu. Nyt
tuntuu, että lapsuuden ja nuoruuden käsittelemättömät tunteet sekä muistot ovat revenneet auki haavan lailla. Tiedostin, että harva selättää vuosikymmenten alkoholismia lyhyellä hoitojaksolla, mutta isäni torpatessa minut täysin kotiuduttuaan, pettymyksen tunteet ottivat vallan. Mielessä pyörii kysymyksiä, joita lapsenakin jo mietin: ”miksi mulle tapahtuu
tällaista? Miksi mulla ei ole normaalia perhettä? Miten iskä voi tehdä mulle/meille näin?”

Koen olevani tässä hetkessä valmis puhumaan näistä asioista ja sanoittamaan tunteitani. Olen halukas luopumaan häpeästä ja saamaan, sekä antamaan vertaistukea. Otan etäisyyttä isääni ja keskityn itseeni. Sillä mitään muuta minä en voi tehdä, kun auttaa itseäni. <3

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *