26.07.2023 | Pelaaminen
Vuosipäivä
Nimimerkki: Entinen pelinhoitaja
Olen 28 vuotias IT-alan ammattilainen, nainen, MS-potilas, rikkinäisestä perheestä selviytynyt, sekä peliriippuvainen. Halusin tarinani kirjoittaa juurikin tänään, koska tällä päivämäärällä tasan vuosi sitten olin oman henkilökohtaisen kuoppani pohjalla ja silloin päätin, että en kaiva sitä enää syvemmälle vaan lähden kiipeämään ylös.
Tarinani peliriippuvaisena alkaa muutama vuosi sitten kun aloitin työt silloisessa RAY:ssä pelinhoitajana. Silloin en vielä pelannut rahasta, poislukien joitain satunnaisia kolikoita kauppareissun yhteydessä. Vietin ison osan ajastani töissä peliriippuvaisten ympäröimänä, ja mietin itsekseni että miten voi ihminen valua noin alas että antaa pelien määrittää elämänsä. Oltuani pelinhoitajana pari vuotta, tuli takaraivooni kutkutus testata kuitenkin itse näitä pelejä, jos saisinkin voittoja jotta voisin elää hieman parempaa elämää mitä matalapalkkainen pelinhoitaja ei pysty elämään. Siitä se sitten alkoi, nettikasinoista johon jäinkin pahimmalla tavalla jumiin. Ensimmäiset muutama vuosi pelaaminen pysyi kurissa, en pelannut yli varojeni ja pystyin ajattelemaan muutakin kuin pelaamista. Samalla loppui urani pelinhoitajana, ja lähdin rakentamaan uraa omalla alallani. Pelit kuitenkin jäivät.
Pelaaminen kasvoi päivä päivältä, pelasin käytännössä kaikki palkkarahani kunnes pääsin opiskelemaan korkeakouluun. Silloin totesin että tämän on loputtava, kunnes ensimmäinen opintolaina pamahti tililleni ja peleihinhän se meni. Tässä vaiheessa oloni oli jo todella paha, ja totesin itselleni että tässä on nyt kaksi polkua jota voin kulkea; joko jatkan pelaamista ja lähden pikavippilinjalle, tai sitten uskoudun puolisolleni ja yritän repiä itseäni tästä suosta. Valitsin jälkimmäisen. Puoliso otti asian todella hyvin, ja lupasi kytätä tiliäni etten pelaisi. Se pelaamisen kutina ei kuitenkaan koskaan poistunut.
Onnistuin olemaan pelaamatta joitain kuukausia, kunnes taas se tuttu ääni päässäni totesi: ”jos nyt vaan parillakympillä kokeilet, sieltä saattaa tulla hyvin rahaa” ja taas sitä mentiin. Pelasin kaiken. Otin lainaa ja pelasin nekin. Pelaaminen ei enään edes tuntunut hyvältä, se oli vain pakonomaista rahan polttamista. Pakko pelata. Vielä yksi talletus, sitten on vielä rahaa tilillä ruokakauppaan. Kyllä sitä rahaa aina jostain saa, pelaan ruokarahatkin. Sitten se helpotus kun tili on tyhjä eikä tarvitse pelata enää, kunnes koittaa palkkapäivä ja sama rumba alusta. Olin valunut takaisin siihen samaan kuoppaan ja jatkanut vain kaivamista.
Kunnes tuli henkinen stoppi. En yksinkertaisesti enää pystynyt kokemaan sitä avuttomuuden ja häpeän tunnetta kun tili on taas tyhjä enkä tiedä mistä saan rahat laskuihin. Romahdin täysin ja paljastin asian puolisolleni. Minulla ei onneksi ollut kertynyt mahdotonta määrää velkaa, se on helposti maksettavissa työssäkäyvänä aikuisena. Häpesin itseäni niin paljon kun itkuisena puolisolleni asiasta kerroin, ja hän otti sen jälleen hyvin. Oli vain helpottunut ettei velkaa ollut kertynyt sen enempää, ja lupasi että yhdessä saadaan mut kuopasta taas ylös.
Tästä on nyt päivälleen vuosi, enkä ole romahduksen jälkeen pelannut senttiäkään. Se on ollut helpompaa mitä luulin. Luulisin helppouden johtuvan siitä, että osuin oman kuoppani pohjalle enkä enää koskaan halua tuntea sitä tunnetta mitä minulla oli kun tili on tyhjä. Se tunne on pitänyt minut poissa peleistä, samoin kun puolisoni korvaamaton tuki. En olisi ikinä pystynyt tähän ilman häntä.
Tiedostan olevani peliriippuvainen lopun elämääni, mutta en häpeä asiaa enää. Olen peliriippuvainen, ja se on tehnyt minusta ihmisen jota vihaan, mutta samaan aikaan ihmisen jota arvostan. Päivä kerrallaan on yksi maailman suurimmista kliseistä, mutta se toimii molempien sairauksieni kanssa, sekä peliriippuvuuden että MS-taudin. Nyt voin olla onnellinen siitä, että tililläni on palkkarahoja eikä minun ole pakko pelata niitä pois.
Tykkää, jaa, kommentoi