My Way!

Nimimerkki: JuoppoHoro

Alkoholi on näin jälkikäteen katsottuna ympäröinyt minua aina.Tyypilllinen tarina; isä oli aggressiivinen kännissä. Ja ensimmäisen kerran join viiniä joulupöydssä varmaankin 6-vuotiaana isän lasista. Äiti hätäili siinä kinkun ääressä. Muistan sen lämpimän tunteen -kaikki aistit terästyivät ja värit olivat voimakkaammat ja kirkkaammat. Ymmärsin maailmaa paremmin.

Ekat kännit vedettiin isältä varastetulla vodkalla. Tilalle lorotettiin vettä eikä kiinni jääty koskaan. Muistan sen voimaannuttavan tunteen nousuhumalassa; vaikka oli talvi ja kova pakkanen, ei tuntunut missään. Veri kohisi kovaa niin että sen kuuli korvissaan. Lensin pitkin ilmojen teitä – jalat ei maata tarvinneet!

Teinivuodet oli kuitenkin vaikeat. Isän alkoholismi varjosti kaikkea elämää ja pakenin kotoa 15-vuotiaana. Opiskelin kuitenkin ammatin itselleni ja pärjäsin työssä oikein hyvin. Etenin hyviin töihin. Yksityiselämässä olin arka ja oli vaikea luottaa ihmisiin, vaikka tulinkin hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Pitkä parisuhde antoi aluksi turvaa, mutta kumppani alkoholisoitui rankasti. Näinä hänen ryyppyvuosinaan en juuri itse juonut lainkaan. Koitin hallita hänenkin juomistaan, huonolla menestyksellä. Riuduin suhteessa ja purin turhautumistani voimailulajeihin ja kehonrakennukseen.

14 vuoden jälkeen masennuin tilanteeseen ja aloin pettämisen. Tein sen sitten oikein perusteellisesti ja pohjia myöten. Erosimme riitaisasti. Olin kuitenkin tyytyväinen ja vapaa! Alkoi riehakkaat poikamiesvuodet ja villi seksielämä. Vaihtuvat petikaverit ja lisääntyvä juhliminen antoi vauhdikasta sisältöä elämään. Onpahan sitten mitä muistella vanhana, ajattelin. Yritin samaan aikaan myös vakavampia suhteita. Ne eivät yllätyksekseni kuitenkaan kestäneet…

Vuodet vierivät ja tasaannuin. Oli myös pitkiä jaksoja jolloin en juonut mitään. Työkuviot muuttuivat ja alkoi yrittäjyys. Tasailin stressiä viinillä. Sitä saattoi kulua koko laatikollinen illassa. Opin juomaan myös yksin. Aamut oli aika harmaita. Iloinen juhlamieli oli enää kaukainen muisto. Humalatiloista tuli lyijynraskaita ja peilistä katsoi paksu turvokki. Minne se treenattu miesjumala katosi?

Jonoa ei enää petikaveritarjokkaista muodostunut. Totuin tasapainottelemaan juomisen kanssa – laskin tarkkaan juodut määrät, tiesin kuinka paljon voin juoda päivittäin ja pääsin vielä lähes joka aamu töihin. Usein kuitenkin ylitin nuo omat asettamani rajat, siis melkein joka ilta. Ahdistus ja toivottomuus astui kuvioon. Makasin yöt valveilla ja halusin kuolla. Käyttäydyin huonosti ja olin aggressiivinen. Ihme,ettei käynyt huonosti.

Nukuin vain lääkkeillä. Olin pitkiäkin jaksoja juomatta ja luisuin aina takaisin samaan kuvioon ja puristavaan ahdistukseen. Hain apua työterveydestä ja olin motivoitunut myllyhoitoon,mutta kuten lääkäri sanoi, en ole riittävän huonossa kunnossa, että saisin maksusitoumuksen. Nyt olen vuoden verran tehnyt tiliä itseni kanssa ja puntaroinut asioita.

On selvää, että muutos on nyt alkanut. Turhamainen kun olen, motivoi minua peilikuva ja kiinnostus loppuvuosiin. Entisiä kumppaneita on haudoissaan jo aika joukko. Vielä en
sinne itse halua. Vielä on annettavaa ja kiinnostusta elämää kohtaan. Näillä mennään!