Kemikaaleja ja virtapiirejä

Nimimerkki: Vahva, mutta hyvin heikko

Yksi asia täytyy ymmärtää ennen kuin aloitan. Minulla ei sinällään ollut vaikea lapsuus, vanhemmat olivat eronneet mutta asustelin silti iloisesti mutsin ja faijapuolen kanssa. He eivät ryypänneet, kohtelivat minua hyvin, minulla oli aina ruokaa ja vaatteita. Mutta asia erikseen taas oli se, että koulussa murskaava yksinäisyys painoi hartiat kumaraan aina. Jotain kapinan tapaista kai pyörittelin, hurjat aggressio-ongelmat, häiriintynyt lapsi. Kotoa ei löytynyt apua asiaan, aina kun mentiin kouluun valittamaan kiusaamisesta, vanhemmat sekä opettajat vain vähättelivät, ei liittolaisia.

Nopeastihan siinä oppi vastustamaan auktoriteetteja. Pikakelauksella 12 vuotta eteenpäin, lukion neljäs vuosi, tuskin tulen koskaan valmistumaan. Kun aloitin lukion, katsoin sitä tilaisuutena: jes, vihdoinkin saa aloittaa alusta, ei ole nuoruuden raivopäisyyden luomaa stigmaa. Harhakuvitelmia kaikki, yksinäisyys murskasi itsetunnon, elinvoiman, sekä viimeisetkin rippeet moraalitajusta ja omastatunnosta. Ehkä minut voisi luokitella psykopaatiksi, kuka tietää. Itse en kallonkutistajiin luota. Pari vuotta kävin yläasteella (kiehui taas yli, löin luokkatoveria), hyvin selvisin aggressio-ongelmista. Ei siinä mitään, tunteiden latistaminen alkakoon.

Kaiken tämän jälkeen, kevättalvi 2009, alkoholi. Ei ollut ongelma silloin, ehei. Ensimmäiset parisuhteet, perussäätämistä, tiedätte ehkä varmaan. Vihdoinkin löysin sen ”oikean rakkauden”. Sairaan mielen hallusinaatioita, nainen petti.

No, eihän siinä nuoren, juuri elämään tutustuneen pojan pää kestänyt. Yksinäisyys tuli taas. Rapajuoppous, vieläkin olen legenda ikäluokassamme. 11 kuukautta putkeen, viinaa kun heräsin, kunnes sammuin. Lopulta kolmen viinalekan jälkeen ei edes ollut humala päällä, tajusin, ettei tästä tule yhtään mitään. Olin aikaisemmin kokeillut kannabista, siihen retkahdin kun alkoholi ei enää sitä lohtua tuonut. Alkoholiputki edelleen päällä joka toinen tai kolmas kuukausi, en mahtanut mitään, liskot olivat kaameat.

Kannabiksen lakattua olemasta mikään vaihtoehto, siirryin opiaatteihin. Koukkuhan siitäkin tuli, lopetin seinään, lukitsin itseni huoneeseeni ruokakassin kanssa ja poistuin ainoastaan käydäkseni vessassa. Sitä kuukausi, toivuin, pääsin yli siitä hirveydestä. Kaikkea kokeilin, itseasiassa edelleen kaikki menee. Mutta lopulta eteeni osui jotain sellaista, jota ei yksinäisyyden riivaama olio pystynyt välttelemään. Rakkaus, ekstaasi, halihuume.

Tunteideni alistaminen ja sivuuttaminen on ollut pitkään ongelmani, tämä pyyhkäisi sen kaiken mennessään. Se euforia, rakkauden tunne, ihanuus. Muistui mieleen nuo harvinaiset parhaat hetket nuoruudestani kun jopa tunsin olevani osa porukkaa. Sitä ei pystynyt sanoin kuvailemaan, en pysty vieläkään. No, tässä sitten jatkuva reivi päällä monetta kuukautta jo, eikä loppua näy. Koulut päin prinkkalaa, velkaa tursuaa ovista ja ikkunoista, ruokaa ei ole, on vain se ihana rakkauden ja energian tunne. Tämä jos mikä, on helvetti. Sairas illuusio kauniista maailmasta ja hyvästä elämästä. Toivon vain kuolemaa. Uskon pystyväni lopettamaan, huom. pystyväni. Se on eri asia, tahdonko minä palata takaisin yksinäisyyteni todellisuuteen…