Alkoholistin puoliso

Kirjoittajan mies ajaa kännissä, kuten kymmenet tuhannet suomalaiset. Minulla on autossani valvottu alkolukko. Tekee tarkastuksen aluksi ja pitkin ajoa, siis pitää olla selvinpäin ajaessa, mikä ei ole minulle ollut itsestäänselvyys...  Auttaa pysymään raittiimpana. Minulla on raitistuminen vielä hakusessa, 58-vuotiaana. Vähennystä on tapahtunut. Mutta helposti lähtee käsistä, eli pitäisi noudattaa AA:n ohjetta, että jätän ensimmäisen oluen juomatta.

Sä et millään tavalla ole syyllinen miehesi juomiseen ja raitistuminen sekin on täysin susta riippumaton juttu!Toivon ett näkisit ittes oot se tärkein omassa elämässäsi, ota kaikki tuki vastaan mitä voit ja aloita oma elämä.

Mä olen ollut alkoholistin kanssa 15v ja alussa tietenkin käytin kaikki mahdolliset keinot,hyvät ja pahat ja uskoin loputtomat lupaukset selvistä päivistä joita alkuvuosina oli vähän enemmän ja silloin vielä ajattelin että ehkä mies tajuaa kuinka kivaa on kun hän ei juo ja kun joi niin oli riitaa tai ylipäänsä kylmää sotaa jossa elin omaa elämääni lasten kanssa.Tajusin kuitenkin vuosien varrella ettei mikään maailmassa saa miestä pysymään selvin päin ellei omaa halua ole.Ei lasten jutut,joulut eikä mitkään muutkaan mihin normaali ihminen ei edes kehtaisi mennä kännissä .Meidät piti samassa taloudessa ainoastaan isot velat.Jos olisin taloudellisesti pystynyt olisin lähtenyt jo ajat sitten.Tässä suhteessa on nähty kaikki pettämiset,väkivaltaisuus jne.Itse en usko että mikään mitä minä tai kukaan läheinen tekee saisi miestä lopettamaan juomista.Aina löytyy se syy.Itselle keino selvitä on ollut elää omaa elämää ja harrastaa omia asioita.Olisin vaan niin mielummin käyttänyt nää hukatut vuodet jossain muualla kuin alkoholistin vaimona.Tällä hetkellä mies on vajaa puoli vuotta käyttänyt antabusta ja käynyt aa:ssa mutta en pysty sanomaan korjaantuuko meidän välit enää koskaan.Olen iloinen jos mies pystyy raitistuun ihan hänen itsensä takia mutta meidän suhteen kannalta se voi olla jo myöhäistä.En voi sanoa kellekään että lähde jos voit koska en itsekään sitä tehnyt mutta jos tietäisin sen mitä tiedän nyt olisin lähtenyt heti alussa kun se vielä oli mahdollista enkä olisi tuhlannut elämästäni 15 vuotta siihen että jäljelle on jäänyt 2 hyvin rikottua ihmistä.Sen yhden ainoan elämän voisi käyttää paremminkin...

Alkoholistin puolison elämä on helvetillistä. Joka ainoa hetki on epävarmaa ja turvatonta. Oma elämä muuttuu puolison elämän ja tilanteen mukaan kuin tuuliviiri ja kaikkeen on vain pakko sopeutua, kunnes tajuaa, ettei alkoholisti pysty rakastamaan ketään. Koskaan. 

Kai sinä sentään soitat polisiille aina kun äijä on lähdössä kännissä vaarantamaan liikennettä ja muita ihmishenkiä? Ei me muut haluta maksaa lastemme tai omalla hengellämme juoppokuskien vastuuttomuudesta, vaikka "kärsivät puolisot" eivät syypäänä juomiseen olisikan.  

Tuohan oli lähes oma tarinani, melko samanlaiset kokemukset alkoholistipuolisosta ja omasta jaksamisesta. Hoitohistoriakin sama sillä erotuksella, että se oli Kalliolassa ja jatkohoitokuviotkin samat. Nämä meidän alkkikset pitävät itseään niin erityisinä ja kaikilla kuitenkin samat kuviot ja puolisoilla myös samanlaiset. Mieheni oli seitsemän vuotta juomatta ja kuvittelin vanhan elämän jääneen taakse, mutta vähänpä tiesin. Siinä onnen ja auvon tunteessa sitten hankittiin mökki. Noh, sehän oli miehelleni sellainen juhlan paikke, että aloitti juomaan päivittäin noin puoli vuotta mökin hankkimisen jälkeen. Lainaakin otettiin, mutta yhteisissä nimissä. Mieheni on ollut eläkkeellä jo 15 vuotta ja joista nyt juonut päivittäin vuodesta 2013, että sellainen raitistuminen. Samoin olen harkinnut eroa moneen kertaan. Päädyin kuitenkin siihen, että tein avioehdon ja asunto on minun nimissäni. Koen sen oikeudenmukaiseksi, sillä olen velkojen takia töissä yli 66 vuotiaaksi. Maksan yli puolet yhteisistä menoistamme ja käteeni jää vähemmän käyttörahaa kuin miehelleni hänen maksamansa osuuden jälkeen. Miehelläni on ollut myös aina hyvät autot joita olen maksellut, itselläni ei ole edes ajokorttia. Onneksi minulla on työpaikka, siitä olen kiitollinen. Ilman työpaikkaani kaikki olisi mennyt. Mökki - joka oli tarkoitettu lapsille ja lasenlapsille- rapistuu ja siitä tuli lisärasite. Mieheni nukkuu päivät päästään ja suunnittelee mitä tekee ensi kesänä mökillä. Hän on suunnitellut jo kuusi vuotta. Ainahan unelmia on oltava. Paras lääke itselleni on musta huumori, jota viljelemme lasten kanssa urakalla.Miehenikin kyllä osaa nauraa itselleen, onneksi hän ei ole agressiivinen vaan tuhertaa omissa oloissaan.   Päivä kerrallaan.

Päivitän vähän tietoja tuohon alkoholistin puoliso kirjoitukseen. Olen kyllä soittanut monet kerrat virkavallalle tuosta juovuksissa ajamisesta ja jonkun kerran on kortti lähtenytkin mieheltä. Muutenkin tilanne on muuttunut, n.1,5 vuotta sitten jätin miehen ja aloin elämään omaa elämääni..

Mieheni juo olutta päivittäin vähintään 3 pinttiä/ päivä viikonloppuna ennemmän. Hän ei myönnä ongelmaa eikä omasta mielestään ole alkoholisti. Hän käy töissä juo vain kotona. Saan päivittäin kuunnella tarinoita hänen työstään ja valitusta siitä että joutuu vielä tekemään töitä "tässä iässä" Hän ei ole kiinnostunut minun asioista ja useasti keskeyttää minun jutut siihen että taas minä en tajunnut hänen juttuuaan vaan puhun ihan omiani. Yksinkertaisesti ystävällisyys ja rakkauskin on hävinnyt jonnekkin. Olen tyytyväinen kun hän menee hyvissä ajoin nukkumaan ja saan rauhassa katsoa tv:tä Olen oppinut sen että kuuntelen kun toinen purkaa omaa päiväänsä ja lipittää siinä samalla olutta. Hommia olisi kotona mitä pitäisi tehdä, pitäisi vaan ei tehdä. Minun vastuulla on kaikki mikä normaaliin arkeen kodissa kuuluu. Toinen tulee töistä kaupan kautta pussikaljat heiluen.

Kaikki teidän kirjoitukset kuulostavat niin tutuilta. Olen ollut nyt 10 vuotta suhteessa, jossa alkoholi on aina näytellyt isoa roolia. Olen itsekin alkoholistiperheen lapsi ja saanut viikonlopun viettoihin mallina sen, että silloin "rentoudutaan" alkoholin voimalla. Jo parikymppisenä itselläkin tuo on alkanut ja edelleen melko vahvana. No hankin sitten tietysti rinnalleni isäni kaltaisen miehen, joka juo. Aluksi kaikki olikin kivaa. Tai no kivaa siinä mielessä, että kumpikin sai päihtyä rauhassa. Arkena tsempattiin milloin milläkin tuloksella.  Nyt olemme siinä pisteessä, että olen itse ikään kuin saanut homman hallintaan. Ainakin jotenkin. Juon lähes joka päivä mutta vain pari lasia viiniä iltaisin. Toki sekin on riippuvuutta mutta pystyn elämään näin rauhallista arkea ja elämää. Viikonloppuihin en myöskään kaipaa tuota kännissä läträämistä ja sekoilua. Mieheni on mennyt toiseen suuntaan. Hän juo useamman kerran viikossa itsensä humalaan ja vain humala riittää. Täytyy saada nollattua, hän sanoo. Mutta että sen 3 kertaa viikossa? Hän on myös alkanut hakeutua kodistamme pois entistä enemmän. Hän juo kavereiden luona ja ei välillä tule edes yöksi kotiin. Hän kokee kotimme ahdistavana ja niin myös minä.  Välillä hän sanoo haluavansa muutosta, haluavansa myös ottaa iisimmin ja tehdä muutakin kuin juoda. Mutta mitkään sanat eivät yllä teoiksi asti. Ainoa palo silmissä on silloin kun saa taas vähän ottaa. Yhteisiä suunnitelmia toki koronankin takia on voinut tehdä melko huonosti (reissuja, kavereiden tapaamisia tms.) mutta nyt tuntuu, että mikään ei häntä innosta eikä hän halua tehdä mitään muuta kuin juoda. Jokainen muuhun asiaan panostettu vapaa-ajan sekunti on hänelle selvästi ahdistavaa. Pihatöitäkään hän ei tee, kun on kivempi vain istua terassilla ja juoda.  Olemme vähän yli nelikymppinen pari eikä meillä ole lapsia. Onneksi. Nyt alan itse olla niin väsynyt uhraamaan koko elämäni ja vapaa-aikani alkoholille. Toki myönnän ettei omakaan toimintani ole oikein, juon liikaa. Olen kuitenkin tyytyväinen elämääni muilta osin mutta miehestäni saan vain päänsärkyä. Juomattomina päivinä saan katsella kotona ahdistunutta krapulaista mörökölliä, jolle mikään ruoka ei maistu eikä mikään kiinnosta. Kävelyt yhdessä tehdään pitkin hampain ja esim. leffan ääreen ei voi enää rauhoittua ilman kännykkää. Niin myös peliongelma on ollut miehelläni ja edelleen hän pelaa. Eli joko kännää tai sitten ahdistuneena pelaa. Jostain on kiksit saatava.  Nyt kun tämä kaiken oikein kirjoittaa tähän aiku, niin tuntuupa tyhmältä, että olen vielä tässä suhteessa. Mitä minä oikein saan tästä kaikesta? Rakastanko puolisoani enää? Hän sanoo rakastavansa minua mutta mikään hänen käytöksessään ei siihen viittaa. Hänen mielestä hän on nyt yrittänyt, kun ei enää sammuile kavereille. Jaa, on kai sekin jonkinlainen mittari... Tällaiseen olen tyytynyt ja tällaista elämää pidän normina. Itsehän sitä valitsee miten kohdellaan. Miksi näihin alkoholisteihin sitten jää näin kiinni? Omanarvontunto on välillä ollut todella hukassa, kun tuntuu, että minua ei kuunnella, huomioida eikä kunnioiteta. Kaikki yhdessä sovittu ja keskusteltu lentää kuin tuhka tuuleen seuraavan kännin mukana. Ymmärrän, että alkoholismi on sairaus mutta pelkään olevani itse kohta myös sairas. Lyttyyn painettu märkä rätti, jonka yli saa kävellä miten kukin tahtoo. Katselin toissapäivänä itseäni peilistä ja mietin miten rumalta näytän. Sellaisia ajatuksia en aikaisemmin ole juurikaan kokenut ja se pysäytti. Milloin minusta on tullut tällainen?  Viikonloppuna olisi isot mökkibileet ja pelottaa jo valmiiksi. Jos mennään yhdessä on kaikki tuhon ainekset valmiina. Jos hän jää pois, hän juo kotona kahta kauheammin ja joudun selittelemään muille meidän tilannetta. Huokaus... Jos menemme yhdessä niin taas käydään ne samat keskustelut siitä, miten toista ei saa kännissä alkaa sättimään ja ei saa tehdä sitä ja tätä ja tuota. Sitten aamulla taas katsotaan millaista tuhoa on saatu aikaan.  Onneksi häpeä alkaa jo olla osaltani loppuun käytetty. Sitä en jaksa juurikaan enää tuntea. On sitäkin saanut sen verran vuosien saatossa päältää lapioida. Milloin on haistateltu sukulaisille tai naapureille. Tai kustu siellä sun täällä yleisillä paikoilla. Tai jätetty menemättä töihin tai unohdettu sovittuja tärkeitä juttuja.  Voi luoja. Miten tämä on tällaista? Miksi en vain lähde?