Olen oppinut olemaan rehellisempi itselleni

Olin koulussa kolmannella tai neljännellä luokalla, kun ekan kerran varastin vanhemmiltani alkoholia. Vanhemmilla oli aika salliva asenne alkoholinkäyttöön. Kun heillä oli bileitä, sain itsekin juoda mukana yhden kaljan – kukaan ei tosin vahtinut, menikö niitä enemmänkin. Join myös salaa, kun muut nukkuivat. 

16-vuotiaana elämä oli jo pahassa jamassa. Olin tehnyt kaverin kanssa kauppamurtoja. Juomat myytiin muille nuorille ja niillä rahoilla hankittiin itselle juotavaa. Olin myös karannut kotoa Helsinkiin ja istunut asemalla juomassa. Vartijat oli vieneet minut poliisilaitokselle ja poliisit laittaneet putkaan. 

Päädyin nuorten suljetulle psykiatriselle osastolle masennuksen, itsetuhoisuuden ja alkoholismin vuoksi. Lääkäri sanoi, että olen alkoholisti. Ei se herättänyt minussa oikeastaan mitään tunteita. Olin lähinnä onnellinen, että vihdoin joku haluaa auttaa. Osastolla oli hyvä ja turvallinen olla, vaikka itsetuhoisuus jatkui sielläkin.  

Kun täytin 18, asiat lähtivät uudestaan samalle radalle. Olin välillä sairaalassa ja välillä kotona. Aloin käyttää alkoholin kanssa rauhoittavia ja nukahtamislääkkeitä. 

Opiskelut alkoivat ammattikoulussa ja sitten ammattikorkeakoulussa. Se oli parempaa aikaa. Sitten uuvuin koulujutuissa, ja alkoholia alkoi taas mennä isoja määriä. Psyyke romahti ja olin jälleen suljetulla osastolla. Sain diagnoosin skitsofreniasta, oireita oli ollut jo lapsena. Olin niin vaikeahoitoinen, että minut siirrettiin oikeuspsykiatriseen sairaalaan. Siellä olin noin 4,5 vuotta. Oli hyvin aikaa miettiä, mitä haluaa itselleen. 

Kun kotiuduin, jaksoin ymmärtää jonkin aikaa, että lääkkeeni ovat hengenvaarallisia alkoholin kanssa. Kun koronakeväänä alkoi ahdistaa, ajattelin, ettei haittaa, jos juon itseni humalaan kotona. Juominen lähti lapasesta välittömästi. Puolen vuorokauden päästä olin jo putkassa. 

Se oli kauheaa aikaa. Join, vaikka en tiennyt, heräänkö enää seuraavana aamuna.  

Kun yhtenä aamuna heräsin, ajattelin että olen neljättä kertaa putkassa viiden viikon aikana. Tämä ei ole oikein hyvä juttu. Kysyin poliisilta, että jos nyt soitan katkolle ja siellä on tilaa, lähdetkö viemään mut sinne. Poliisi sanoi lähtevänsä. 

Olin katkolla kahdeksan päivää. Kirjoitin yhdeksän sivua tekstiä, miksi haluan hoitoon ja nimenomaan minnesotamalliseen hoitoon. Annoin paperinipun katkon työntekijälle, joka otti sen ja sanoi, että jutellaan iltapäivällä lisää. Ei juteltu enää lisää. Minulle vain kerrottiin, että maksusitoumus on valmiina, voin lähteä heti kun haluan. Kannatti todellakin kirjoittaa! 

Olin päihdekuntoutuksessa runsaat kuusi viikkoa. Sen jälkeen olen ollut selvin päin. Siitä on nyt 6 vuotta, 1 kuukausi ja 20 päivää, kun puhelimen sovelluksesta katsoin. Otin viimeisen huikkani 7.7.2020 kello 18.20. Tiedän sen, koska se luki sakkolapussa. 

Nyt menee ihan kivasti. En ole kovin paljon syyttänyt itseäni siitä mitä on tapahtunut. Olen ymmärtänyt, että siinä on sairaudet taustalla. Ne on elettyä elämää. Jatkossa täytyy pitää huoli siitä, että on itsellä hyvä olla. Ajattelen tulevaisuudesta, että elän omaa rauhallista elämää ystävien kanssa. 

Mikä minua on auttanut? 

1. Hoito 

Päihdehoito auttoi avaamaan silmiä sille, mikä alkoholismisairaus on ja kuinka sen kanssa voi pärjätä.  

Hoitopaikkaan on elinikäinen intervallioikeus, jos pysyy raittiina, eli siellä voi käydä ennaltaehkäisevästi. Kotiutumisen jälkeisen kolmen kuukauden aikana kävin siellä viisi kertaa, mutta sitten alkoi helpottaa.  

Intervallioikeus on auttanut kriisien tullen. Kerran löysin vaatehuonetta siivotessa täyden viinapullon. Toisen kerran juttelin torilla yhden juovan ihmisen kanssa, ja lopulta siinä oli heitä useampikin. Ajattelin, että tämä ei ole hyvä juttu, kun yrittää olla selvin päin. Lähdin pois ja löysin itseni Alkon ovelta. Olin että mitä ihmettä. Lähdin äkkiä kotiin ja siellä itkin ihan hulluna. Molemmilla kerroilla lähdin hakemaan mielentyyneyttä intervallijaksolta. 

Mielitekoja ei ole ollut nyt enää pitkään aikaan.  

Sairaalaosastolla olen ollut hoidossa muutaman kerran myös juomisen loppumisen jälkeen. Nyt on mennyt 3,5 vuotta ilman sairaalaa. Kotikuntoutus käy ja itse käyn säännöllisesti juttelemassa psykiatrisen omahoitajan kanssa. 

AA- ja NA-ryhmissä olen käynyt, vaikka en enää moneen vuoteen. Vointi on ollut tasaisempi, enkä ole enää tarvinnut niin kiinteästi tukea.  

2. Harrastus, ystävät ja vanhemmat 

Mulla on yksi tärkeä harrastus, jossa saan olla mukana. Harrastus on ollut elämässäni aiemminkin, ja olen saanut sen takaisin. Käyn myös matalan kynnyksen päivätoiminnassa ja olen alkanut käydä kuntosalilla ja uimahallissa. 

Minulla on paljon ystäviä, jotka on olleet tukena. Esimerkiksi sairaala-ajoilta on kaksi ystävää, joita tapailen melkein viikoittain. Ystävien kanssa voin jutella mistä vain. 

Vanhemmat on aina halunneet auttaa minua, vaikka sairauteni ovat olleet heille kova paikka. Isäni esimerkiksi maksoi päihdehoidon omavastuuosuuden ja vanhemmat myös kuljettivat mut hoitopaikkaan. Hoitopaikan läheiskohtaamisviikonlopussa tuli jäätävää tekstiä ja itkuhan siinä tuli. Monet itkut on itketty mun takia. 

3. Neljä kysymystä 

Olen itse kehittänyt sellaisen jutun, että jos alkaa janottaa, kysyn itseltäni: 

Mitä haluan juomisesta? Mitä ”saan” jos juon? Saanko juomisesta sen mitä haluan? Ja lopuksi: vieläkö mä haluan juoda? Sitten voin sanoa itselleni, että en halua, koska en kuitenkaan saa juomisesta sitä mitä haluan. 

Mitä haluat sanoa ihmiselle, joka on toipumisen alussa? 

Kannustan ihan oikeasti lähtemään hoitamaan itseä. Alkoholismi kuitenkin etenee jatkuvasti ja asiat menevät entistä enemmän pieleen. Itselläkin tasapainoaisti on kärsinyt juomisen takia. Lisäksi sanoisin, että jos on psyykenlääkitys ja alkoholismi, kannattaa miettiä kaksi kertaa, mitä haluaa tehdä. Se on vaarallinen yhdistelmä.  

Miten itse olet muuttunut toipumisen myötä? 

Olen rehellisempi itselleni ja kuuntelen itseäni ja tunteitani enemmän. Esimerkiksi mielitekojen tullen pitää tunnustaa, että juominen ei vaan enää käy. Koetan päästä myös tupakoinnista eroon. Siinäkään ei auta sanoa itselleen, että poltan vain pari askia kuussa, kun tietää, ettei se jää siihen. 

Siru ei ole tarinan päähenkilön oikea nimi. Tarinan kuva: Siru. 

Lue muut jutut:
Antti: ”Toipuminen tarkoitti henkistä tutkimusmatkaa itseeni”
Putkis: ”Ei riittänyt että vain jätti alkoholin pois”